Tarjan uutiskirje Unkarista syksyllä 2021

"Tänne saakka on tultu Hänen armossaan huomispäivästä vielä en tiedä, kyllä Jumala huolen pitää hulluistaan, vieköön Hän minne tahtoo vain viedä"

Tässä sitä taas seistään valmiina avaamaan tämä tuttu ovi, välimatkaa 2500 km ja 10 kk eroa takana, lähes unohtunut oli myös pikkuisen terassin minimikoko. Missä se avain on? Takana seisoo matkalaukkujen jono, huolella pakattuja, valikoiden valittuja villasukkia ja rakkauden lahjoja eteenpäin vietäväksi, lämmön lähteeksi.

Uupunut matkalaukkulapsikin on venähtänyt koronan aikana ja mieli murrosikäisen tapaan välillä avoimen murjottava. Onneksi meitä vastassa oli Sopronin seurakunnan uskollinen veli Patrik, joka kärsivällisesti puikkelehti illan lämmössä Wienin lentoasemalta kotia kohti. Hän kertoi, että Arona -automme oli ajamatta ja turvassa, tosin ei suostunut enää kylmiltään käynnistymään. Kukapa olisi?

Mikä tätä ovea vaivaa? Ruokakassitkin painavat ja edellisen yön valvomattomuus alkaa painaa jaloissa. Jännitys purkautui väsymyksenä, oli siinä ollut jonotusta ja koronapassi papereiden selvitystä, ennen kuin Itävallan puolelle päästiin. Arvasinkin, että tuo Joosuan paperi herättäisi huomiota, koska en päässyt poikani Omakantaan ollenkaan. Hän sai koronarokotustodistuksen itsensä Siilinjärven ylilääkärin allekirjoittamana.

Aukea nyt hyvä ovi, oliko se ovi nyt Aijo vai Ajtó tällä kielellä? Siinä avainta sorvatessa lukkopesään tunsin jännityksen kasvavan. Takanani tunsin leveän selän ja turvalliset hartiat. Siellä se nyt odotti sisäänpääsyä tähän maahan ja uuteen kotiin tuo mies, riuska rukousvastaus. Vaikka mieli oli uupunut, tunsin Herraamme kohtaan niin syvää kiitollisuutta, että en ollut enää yksin tyhjästä nyhjäsemässä vaan rinnalleni oli johdatettu puoliso. Jakke.

Vasta kaksi kuukautta sitten odotettiin jännittyneenä erään tärkeän oven avautumista. Elokuun kuudes se virallisesti tapahtui, kun aukeni Jokioisten puukirkon ovet. Hitaasti ja varmoin askelin astelimme alttarille, minä mummomorsian ja mies, jonka kanssa vanheta, rypistyä ja ehkä kolhiintuakin. Kuinka hyvä on ollutkaan Jumala, kun sain vielä kypsillä kymmenilläni kokea tämän jalat alta vievän ja polttavan rakkauden. Saamme tarttua myös yhteiseen auraan ja tehdä työtä rinnatusten Herramme peltosaralla. Se toi meidät vielä kerran Unkarin romanikyliin, surun laaksoon, jonne riittää Kristuksen rakkautta, mutta se pitää lähteä heille viemään ihmishahmossa. Käytä meitä.

Vain lähimmät lähimmäiset, koronan karsimat ympärillä. "Tahdon", enää en epäillyt. Tiedän, että tässä on se mies, jonka Jeesus valitsi minulle. Yhdessä me polvistuimme ristin juurelle, paikkana Jokioisten puinen pikku kirkko, Jakken kotiseurakunta. Siinä me Herralta, kaiken surun ja ikävän läpi kantaneena, siunausta avioliitollemme aloimme pyytämään, sillä kolmisäikeinen lanka ei hevin katkea.

Kiitollisena nousin, minut murjotun tahtoi tuo mies vaimokseen. Selvästi heikomman astian. Ja Jumalan edessä hän lupasi rakastaa hyvinä ja pahoina päivinä, kunnes kuolema meidät erottaa. Merkkinä siitä kimaltaa nimettömässä sormus, jota edes leipoessa en henno riisua. Ja sitä minkä Jumala on yhdistänyt, sitä älköön ihminen erottako. Hätäkellojenko kaikuun havahduin, ei mutta nehän olivatkin naapurin Reformoidun kirkon iltakellojen kutsu.

Naksahti se ovi lopultakin auki. Olin unohtanut, että avaimen kieputussuunta on poikkeava kuin Savossa. "Jakke, tervetuloa meidän kotiin..." olin sanomassa kun paksu ummehtunut katku katkaisi sanani. Hirveä pölyn, homeen ja tunkkaisuuden paksu pilvi oli laskeutunut pesäämme. Miksi valot ei toimi? Tuleeko vettä? Onko kaasukin vielä katkaistu? Unkarilainen oloihin tottunut Patrik sai sähkön ja kaasun pelittämään. Ei kun jääkaappia päälle kytkemään. Mutta voi kauhistus, se oli vihreän homeen peitossa, itku meinasi jo pukata nujerretun nuorikon silmäkulmista ulos, mutta Jakke rauhoitteli, kuten aina. "No niin mummo, ei kun rätti heilumaan, ei se nyt muu auta...". Yhdessä siinä pestiin ja puunattiin kellon lähennellessä puolta yötä. Ei tämä kotiin tulo nyt aivan niin seesteistä ollut kuten olin kuvitellut. Seuraava viikko selvensi vielä huhtikuisen vesivaurion arvet. Jopa vaatekomeron ovet kukkivat vihreinä. Tuuletusta ja ionisointia oli ohjelmassa. 

Onneksi Luojamme soi kauniin loppukesän poutapäiviä. Onneksi Jakke ei edelleenkään tuntenut nenässään voimakasta hometta. Kaunis degoraatio sai uuden sisällöllisen vivahteen: Bless this HOME: siunaa tämä homekoti. Yhteydenotto kiireiseen vuokranantajaan loi selkeän jännitteen. Olinhan maksanut kiltisti täyttä vuokraa asunnosta 10 kk ajan ja edessä olisi nyt vasta remontti. Miksi tätä sotkua ei oltu selvitetty kevään aikana? Kiukku puski pintaan. Keskustelu kävi nihkeästi, lopuksi koin selvästi, että minun tulisi halata häntä ja kertoa kuinka olin pahoillani hänen puolestaan. Siinä taisi murtua jotakin, minulla ei ollut minkäänlaisia vaatimuksia häntä kohtaan. Tajusin vain, että tänne ne kerran jäävät komerot, senkki, lakanat ja lautaset. Kukin meistä vuorollaan lähtee, kaikki tyhjin käsin. Jeesuskin varoitti Matteus 6:19: Älkää kootko itsellenne aarteita maan päälle, missä koi ja ruoste raiskaa ja missä varkaat murtautuvat sisään ja varastavat.Vaan kootkaa itsellenne aarteita taivaaseen, missä ei koi eikä ruoste raiskaa ja missä eivät varkaat murtaudu sisään eivätkä varasta.Sillä missä sinun aarteesi on, siellä on myös sinun sydämesi. Voisikohan siihen lisätä missä vesivahinko ja home kotia kouraisee ja allergiset reaktiot ruumista ravistelee....sillä olimme Joosuan kanssa vahvasti alkaneet jo oireilla. Huolestuneena seurasimme Joosuan vaitonaisuutta, pari päivää hän vain makasi sängyn päällä tuijottaen kattoon. Onneksi Jakke sai hänet tempaistua omasta maailmastaan tähän arkitodellisuuteen. Sairastelujen vuoksi Joosuan koulun alku ei ole päässyt kunnolla käyntiin, kun veimme hänet liian nuhaisena kouluun ja siitä sain nuhteita. Onneksi muuten vastaanotto luokassa oli riehakkaan lämmin, häntä oli odotettu.

Kovin oli seurakuntakin muuttunut hiljaiselon jälkeen. Tuntuu kuin käsijarru päällä ajelisimme, toisiamme karttaen. Rukouskokouksissa koimme yhteisten asioiden puolesta rukoillessa taas sydänten yhteyttä. Nuorten amerikkalaisten teologian opiskelijoiden joukko oli kasvanut. Edessä oli myös Sopronin Helluntaiseurakunnan 25 vuotisjuhla. Sinne saapuikin vahva suomalaispanos: Palmit, Törmäset ja Krögerit. Joskus on hyvä kiitollisena katsella taakse muistaen Herramme uskollisuutta ja kuitenkin silmät luotuina kohti tulevaa.

Jer. 29:11 Sillä minä tunnen ajatukseni, jotka minulla on teitä kohtaan, sanoo Herra: rauhan eikä turmion ajatukset; minä annan teille tulevaisuuden ja toivon.

Tässä maassa saa tottua aivan toisenlaiseen elämän rytmiin ja asioiden kulkuun eli H I T A U T E E N. Tokkuraisena nuhasta ja pää tukkoisena pölystä sattui vielä sekin, että puhelimeni sanoutui irti työehtosopimuksestaan. Eipä pirise enää pappilassa. Onneksi Jakke on perheemme tekniikka ja IT vastaava. Hän kävi ennalta huolellisesti läpi Sopronissa olevat luurivaihtoehdot. Ja ei kun kännykkäkaupalle. Siinä sitä sitten uutta kotimaista ja englantia apuna käyttäen selviteltiin Euronicsin myyjäpojan kanssa mikä puhelin olisi sopivin. Kävi kuitenkin ilmi, että aina se mobiili minkä olisimme ostaneet oli varastosta loppunut, seuraavakin vaihtoehto oli loppunut ja sitä seuraava. Noloina toisiamme vilkaisten poistuimme ei oo -kaupanteosta autoon ihmettelemään kuinka tuo liike mahtoi olla vielä toiminnassa. Joskus vain ikävät asiat kasaantuvat.

Toivuttuamme parempaan kuntoon päätimme vihdoinkin lähteä pidemmälle reissulle romanikylille. Edellisinä päivinä käyneen maalarin tuoksutkin jäivät nyt taakse ja Hevizin majapaikassa huomasin, että nenäkin aukeni saunan höyryssä viikkojen jälkeen. Jakkekin sai vaihtelua lenkkimaastoon päästyämme Balatonin äärelle. Kylläpä tämä välimatka ja paikan vaihdos teki hyvää. Eipä ihme että Jumala aikoinaan vei uskon isän Abramin ulos teltastaan, pois pimeästä ja tunkkaisesta tunnelmasta katselemaan taivaan kirkkaita tähtiä. Aivan sellaisia tähtiä emme nähneet, mutta ruskeita tähtisilmiä sitäkin enemmän. Uusia tienpätkiä oli rakennettu ja tietöiden ennakoimattomuus tuotti hieman rouva Mäkiselle navigointiongelmia, mutta ainapa vaan perille lopulta löydettiin.

Voi kalkatusta ja kikatusta, kun saavuimme tuttua tietä Mezőszentgyörgy- kylälle. Dianan isoisän tilanne oli todella järkyttävä. Mies oli entisestäänkin laihtunut ja lisähuolena oli hapensaannin heikkous. Oli vaikea uskoa, ettei hän ollut vielä kuin 65. vuoden ikäinen. Kuuro veli Patrik oli juuri palannut, niin mistä, no vankilasta takaisin. Kuulumisia vaihdettiin, halailtiin, rukoiltiin ja laulettiin, emme pitäneet kiirettä. Haluamme välittää myös sillä, että annamme aikaa näille hyljätyille ihmisille. Olimmehan tulleet heitä varten. Lapset kertoivat kuinka koulu oli vaikeaa ja päivät pitkiä. He olivat jääneet korona-ajan nettikoulun ulkopuolelle kokonaan. Oli siinä kiinni kuromista kertotaulussa ja sisäluvussa. Isän vankeustuomiosta oli lusimatta vielä lähes seitsemän vuotta. Kovasti kerkeävät nämäkin nappisilmäiset tulevaisuuden toivot kasvamaan, kunnes isänmalli saapuu. Tämä isättömyys on perhettä hyvin haavoittavaa. Äidin taakka on valtava, yksin laumansa kasvattajana ja ruokkijana. Lian ja pyykin määrä on valtava. Rukousaiheena onkin, että he saisivat kokea Jumalan taivaassa rakastavana ja turvallisena Isänä, jonka käsistä ei putoa yksikään.

Tätä samaa saimme kokea myös Ozoran -kylässä, jossa vuorostaan tiilenpäitä oli lukemassa perheen koossapitävä voima, mummo eli nagymama, isoäiti. Hän oli lähtenyt elantoa perheelle hankkimaan katsastamattomalla autolla ja sakkojen maksamattomuuden vuoksi napsahti kolmen kuukauden vankilatuomio. Viimeisessä kodissa kuusilapsisen perheen isä oli linnassa Saksassa. Tämä köyhyyden kierre ja vankilakertojen määrä mykistyttivät meidät. Tähän on lääkkeenä vain Jumalan puuttuminen asioiden kulkuun. Sitä yhdessä rukoiltiin ja jokaista siunattiin. Sitten Jakke laittoi vielä jalispelit käyntiin. Edes hetkeksi saivat lapset unohtaa karun ympäristön, nauttia aikuisen osallistumisesta ja kokea pelin riemua. Juuri tällä on merkitystä.

Jakken nurkkaus

7.9.2021 klo 01.30 Siilinjärven Karjankierrolla tavaroiden pakkaaminen vaan jatkuu......aamusella kello herättämässä klo 5.45 lennolle kohti Wieniä. Mihinkä soppaan olen lusikkani upottanut.....Kysyn Tarjalta: Onko lähetystyö sellaista, ettei siinä kuulu nukkua lainkaan? On nämä perusasiat ilmeisesti hukassa 51 -vuotiaalta Unkarin aktiomatkalaiselta......

Tervehdys kaikille, ajattelin että voisin avata näissä kirjeissä hieman omia tuntemuksia tästä alkaneesta Unkarin työjaksosta, koska näen varmaan aika eri tavalla asiat kuin Tarja, joka omaa pitkän matkan lähetystyön saralla. Tällainen tilanne tulikin vastaan tämänkertaisella reissulla romanikyliin. Vähättelin omaa panostani ajellessamme autolla poispäin kyliltä, että ei tuollainen pallon potkiminen kovin suurta saa aikaan. Tarjan vastaus oli kuin suoraan Jumalan puhetta minulle: et tiedä kuinka paljon se merkitsee tuollaisille lapsille, että joku ulkopuolinen, uskova, raitis mies omistautuu vain heille potkimalla palloa heidän kanssaan, kun oma isä istuu vankilassa tai on kaukana töissä ja silloin kun on kotona , niin pääasiassa on juovuksissa. Ja näinhän se taitaa olla, kun nyt jälkeenpäin mietin asiaa. Pyysin anteeksi Jumalalta vähättelyäni.

Koskettava kohtaaminen oli Várpalotan seurakunnan jumalanpalveluksessa, jonne menimme sunnuntaina romanikylien vierailujen jälkeen. Siellä tapasimme Pitjuca -veljen, jota Tarja on jo vuosia auttanut ja minäkin rukoillut hänen puolestaan. Siellä hän kokouksessa istuskeli pyörätuolissa molemmat jalat amputoituina ja perheensä hylkäämänä. Hänestä huokui sellainen ilo, että pyysin Tarjaa kertomaan hänelle, että on hienoa nähdä sinut noin iloisena. Hänen vastauksensa todella herkisti minut: Minulla on niin Suuri Jumala! Mietin, että onkohan minulla niin suuri Jumala, että jos minulta otettaisiin jalat pois, niin voisin kiittää ilolla Jumalaani, enpä tiedä........Rukoukseen polvistuimme Pitjuca -veljemme eteen, kun hän siunasi meitä ja työtämme.

Kuukausi nyt täällä takana, ei voi sanoa, että ihan helppoa on ollut sopeutuminen tänne, mutta ei tässä missään luovuttamisaikeissa olla. Ei kai se sielunvihollinen haluakaan, että meidän elo tässä työssä olisi helppoa, mutta jatketaan Sakarjan kirjan 4:6 antamin ohjein: "Ei väellä eikä voimalla, vaan minun Hengelläni, sanoo Herra Sebaot"

Tässäpä teille rakkaat ystävät Unkarin terveiset ja kesän aikana tapahtuneen ajan päivitykset. Kiitos esirukouksistanne, kaikesta muistamisesta, lämpimistä ajatuksista, lähetystoimikunnan topakkuudesta sekä rahallisesta tuestanne.

Köszönöm Szepen, paljon kiitoksia

Mäkinen Tarja és Jarkko és Joosua

Déak Tér 4/ Fz 3a, 9400 SOPRON Ungarn

Kaarneet lentäkööt tähän pesään:

FI98 4786 1020 0269 02, viitenumero 107 UNKARIN romanityölle.